Piia Rantala-Korhonen
Taiteen tuulikaapissa
Pidän tätä blogia vuoden 2012 ajan Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajana.
Kuva: Pertti Nisonen. © Taiteen keskustoimikunta.
Antakaa kuulua lakiesityksestä
01.03.2012
Opetus- ja kulttuuriministeriö julkisti karkauspäivänä lakiesityksen taiteen edistämiskeskuksesta. Uusi laki on tarkoitus saada voimaan vuoden 2013 alusta alkaen. Lakiehdotuksesta on mahdollisuus antaa lausuntoja 26. maaliskuuta asti. Nyt on aika perehtyä lakiehdotukseen ja kertoa omat perustellut näkemyksensä siitä. Tervetulleita ovat ennen kaikkea taiteilijoiden näkemyksiä laista ja sen tarkoituksenmukaisuudesta taiteilijan työn edistämisen kannalta. Onko kaikki oleelliset seikat otettu huomioon vai pitääkö esitystä vielä hioa?
Edellinen laki on ollut voimassa nelisenkymmentä vuotta. Siksi on ilahduttavaa, että lakiehdotus jättää kasvunvaraa taiteen vapaalle kehitykselle. Lakiehdotuksessa ei betonoida taiteenaloja, uusille ilmaisumuodoille ja paradigmoille jätetään vapaus kehittyä.
Lain perusteluissa esitetyt, asetuksella säädettävät vertaisarviointiryhmien määrät eivät muutu nykyisestä, jossa tämän hallintokoneiston ylläpitämiseen käytetään noin 5 miljoonaa euroa vuodessa. Tällä hetkellä luottamushenkilöelimissä on noin 300 jäsentä, yli prosentin verran taiteilijakunnasta.
Kokonaismäärä on suuri, mutta onko tehtävät jaettu tarkoituksenmukaisesti? Onko esityksessä enimmäismääräksi esitetty 9 valtakunnallista vertaisarviointiryhmää riittävä määrä käsittelemään vuosittain yli 9 000 hakemusta, joiden perusteella jaetaan yli 26 miljoonaa euroa taiteen edistämiseen. Alueellisten vertaisarviointiryhmien määrä esitetään säilytettäväksi nykytasolla. Nykyiset 13 alueellista taidetoimikuntaa käsittelevät vuodessa yhteensä alle 4000 hakemusta, joiden perusteella jaetaan neljä miljoonaa euroa.
Pääkaupunkiseudulla asuu ja työskentelee niin paljon taiteilijoita, että jäsenten löytäminen alueelliseen vertaisarviointiryhmään ei tuota ongelmia, mutta muualla maassa tilanne voi olla toinen. Jos alueellinen taidetoimikunta jakaa vuodessa alle 20 työskentelyapurahaa, niin joutuuko alueen taiteilijoista kohtuuttoman suuri määrä itse apurahakarenssiin luottamustehtävänsä vuoksi? Alueellisessa vertaisarviointiryhmässä on kaavailtu olevan 6-9 jäsentä ja varajäsentä.
Oikeudenmukainen lähtökohta vertaisarviointiryhmien kokoamiselle olisi suhteuttaa alueellisin perustein nimettävien taiteilijajäsenten määrä alueelliseen taiteilijoiden määrään. Valtakunnalliset vertaisarviointiryhmät on tarkoitus koota niin, että ne ovat alueellisesti edustavia - tarvitaanko näiden lisäksi 13 alueellista vertaisarviointiryhmää vai voitaisiikon apurahojen myöntämisperusteissa ottaa selvemmin alueellinen tasapuolisuus huomioon.
Tähän asti taidealakohtaisten, valtakunnallisten taidetoimikuntien jakamat apurahat ovat jakaantuneet tasapuolisesti eri puolilla Suomea asuville taiteilijoille. Hakijoiden yhdenvertaisen kohtelun kannalta saman viraston myöntämien apurahojen kriteerit eivät voi olla erilaiset taiteilijan asuinpaikasta riippuen.
Valtakunnallisten taidetoimikuntien jakamista apurahoista yli puolet myönnetään pääkaupunkiseudulla asuville taiteilijoille. Alueellisten taidetoimikuntien apurahoista noin 60 % myönnetään alueen keskuskaupungissa asuville taiteilijoille. Hakemusten ja myönnettyjen apurahojen suhteessa ei ole juurikaan eroja taiteilijoiden asuinpaikan suhteen.
Taiteilijat ovat itse hakeutuneet asumaan ja työskentelemään pääkaupunkiseudulle ja muihin kasvukeskuksiin, niin Suomessa kuin muuallakin. Taiteen edistämisen resursseilla ei tätä keskittymistä voida estää, se vaatisi huomattavaa taiteen infrastruktuurin vahvistamista ympäri maata. Sen sijaan alueellista kulttuuritarjontaa tasa-arvoistamaan luotu alueellisten kulttuurilaitosten verkosto kärsii resurssien puutteesta. Taiteilijoiden vajaatyöllistyminen ja elannon hankkiminen muusta kuin taiteellisesta työstä on kysymys, johon pitää etsiä vastauksia muualtakin kuin kulttuuripolitiikasta.
Julkisen talouden kestävyysvaje on rakenteellinen tosiasia, jonka mukaan tulevaisuuden kannalta keskeisiä päätöksiä on arvioitava. Kun rahaa on rajallinen määrä eikä jaettava määrä lähivuosina kasva, mikä on taiteen edistämisen kannalta paras tapa kohdentaa sitä? Nyt esillä oleva lakiesitys on osa taiteen kokonaiskuvaa, etenkin vapaille taiteilijoille kuitenkin ensisijaisen tärkeä. Nyt on aika vaikuttaa!
Piia Rantala-Korhonen
Muutosten vuosi
01.02.2012
Aloitin tammikuun alussa vuoden pätkätyön taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajana. Opetus- ja kulttuuriministeriössä pitkään työn alla ollut muutos valtion taiteenedistämisjärjestelmän uudistamiseksi on tarkoitus viedä eduskunnan päätettäväksi tämän vuoden aikana. Tähän uudistustyöhön osallistuminen on innostava mahdollisuus, vaikka aikataulu onkin tiukka ja tavoitteet korkealla.
Taiteen edistämisen näkökulmasta tarjolla on mahdollisuus päivittää 1960-luvulta lähtien rakentunut systeemi tukemaan tämän päivän ja tulevaisuuden taiteen edistämistä. Suomalaiset taiteilijat ovat hyvin koulutettuja, kansainvälisiä ja liikkuvat entistä enemmän eri ilmaisukeinojen välillä. Taiteilijakunta on kasvanut myös määrällisesti niin nopeasti, että tukisummat eivät ole kaikilta osin pysyneet kasvuvauhdissa mukana. Toimintaympäristö on muuttunut niin paljon, että koko rakenne on parempi uudistaa kuin yrittää paikkailla aivan erilaisessa kontekstissa syntynyttä järjestelmää.
Taiteen perusolemukseen kuuluu muutos, uusien kysymyksien esittäminen ja vanhan kyseenalaistaminen. Siksi taiteen tukijärjestelmä ei saa kahlehtia taiteen jatkuvaa kehitystä, se ei saa jäykistää taiteen paradigmoja tämän päivän tilanteen perusteella. Valtion tehtävänä on tukea taiteellista työtä, joka rinnastuu tieteen perustutkimukseen. Taiteellisessa työssä itse prosessi on usein yhtä arvokas kuin lopputulos, jonka kestävä arvioiminen onnistuu vasta ajallisen etäisyyden päästä.
Taiteen kentällä on lukuisia toimijoita, joiden keskinäistä yhteistyötä ja kumppanuuksia pitää tukea – uusista kytköksistä syntyy hedelmällisiä kohtaamisia, kasvualusta taiteen uusille ilmiöille. Taiteen keskustoimikunnan, valtion taidetoimikuntien ja alueellisten taidetoimikuntien rinnalle on kasvanut tiheä ammattimaisten taidelaitoksien, vapaiden ryhmien, taideoppilaitoksien, taide- ja kulttuuriyhdistysten, taiteilijajärjestöjen ja kuntien kulttuuripalveluiden verkosto. Oma visioni taiteen tukijärjestelmästä rakentuukin koko taidekentän kattavan verkoston varaan. Jotta taidetta voidaan tukea ja edistää, on siitä oltava ajantasainen kokonaiskuva ja kaikkien toimijoiden on oltava tietoisia toisistaan.
Valtion ja kuntien kesken on oltava selvyys tehtävienjaosta, julkisella sektorin voimavaroja ei ole varaa hukata päällekkäisiin rakenteisiin. Mielestäni valtion tehtävänä on tukea taiteen ammattilaisten työskentelyä, kuntien tehtävänä on huolehtia kuntalaisille tarjolla olevista kulttuuripalveluista. Taide tarvitsee tekijät ja kokijat.
Piia Rantala